Kaiku tavoittaa jotain hyvin alkukantaista mielessä. Kukapa ei olisi pienenä kokeillut tyhjän hallin, kivikirkon tai sillan aluksen äänen heijastuksia. Ja saattaa se kiehtoa myöhemminkin: haaveilen salaa kuoro-flashmobista Oulun Kallioparkissa, kvartettikin helpottaisi alkuun. Nokkahuilua on jo kokeiltu.
Yksittäisen erotettavan ääniheijasteen kohdalla puhutaan kaiusta. Kun heijastetta tai heijasteita ei pystytä enää erottamaan äänen lähteestä, puhutaan jälkikaiusta. Ääni etenee ilmassa pallomaisina rintamina, ja aina esteen kohdatessaan se heijastuu valon tapaan. Palautuva ääni heijastuu tasaisesta pinnasta samassa kulmassa kuin se siihen saapui. Pieni kokeellinen luonnontieteilijä sisälläni kysyy, onko todella näin. Ehkä tätäkin pitää kokeilla joskus. Kaikuisissa sisätiloissa heijasteet muodostavat niin monimutkaisen kokonaisuuden, että on käytännöllisempää puhua jälkikaiun voimakkuudesta kuin yksittäisistä kaiuista.
Kuorossa laulaessa kaikua ei tule useinkaan mietittyä aktiivisesti, mutta sen vaikutusta ei voi väheksyä. Yksi ääripää on ääntä hyvin vähän heijastava, mahdollisesti vanha puinen ja vähän selkeitä pintoja sisältävä kirkko. Kuorolaisten kesken on puhuttu siitä kuin “laulaisi sukkaan”: tila ei anna juuri vastetta laululle, ja ääni ikään kuin häipyy tyhjyyteen. Yksittäisen laulajan näkökulmasta tämä ilmenee siten, että tuntuu, kuin laulaisi yksin. Oma ääni ja ehkä lähellä olevien laulajien äänet korostuvat, koska tila ei heijasta kokonaissointia takaisin. Lisäksi laulajalle voi muodostua olo, ettei oma ääni kuulu ja ääntä tulee käytettyä enemmän. Mikäli laulun tuottaminen menee jännittyneeksi, sointi jää helposti alavireiseksi, vaikka korva ei sitä kertoisikaan. Pitkä jälkikaiku taas antaa laulajalle mahdollisuuden nauttia pitkistä nuoteista. Laulu alkaa soimaan tilassa, kun heijastuneet äänet yhtyvät uuteen ääneen vahvistaen sointia.
Kuuntelijan kokemus tilasta poikkeaa kuorolaisesta, koska kuuntelija kuulee kokonaissoinnin ja paikka vaikuttaa myös äänisisältöön erilaisten heijastepolkujen vuoksi. Yksi mielenkiintoinen osa äänikokemusta on jälkikaiun väri eli se, mitä osia kuuloalueen spektristä tila ylläpitää ja mitä osia se vaientaa. Kuuluuko diskantti ja basso eri tavalla tilasta johtuen?
Olen ollut mukana useissa ääniteprojekteissa kuorotoiminnan puitteissa. Viime aikoina olen seurannut mielenkiinnolla äänittäjien toimintaa, kun he sijoittavat mikrofoneja ja säätävät niitä erityisesti äänitystilanteen alkuvaiheessa. Kerran jäin ihmettelemään äänittäjän tuumausta, että tämä tila sopii hyvin pianomusiikille. En muista enää, tulinko kysyneeksi syytä toteamuksen taustalla, mutta jälkikaiun luonteeseen se varmasti liittyi. Vai oliko kyse verhotusta kritiikistä?
Mikrofoneilla on luonnollisesti eri tehtäviä, kuten esimerkiksi kokonaisuuden kuuntelu tai solistit. Kaiulla on rooli täälläkin, koska äänitettä tehdään kuulijalle ja miellyttävä lopputulos sisältää usein jonkinlaista jälkikaikua. Äänitteen editoijalla on enemmän pelivaraa silloin, kun äänitystilanteessa jälkikaikua on vähemmän ja sitä voidaan lisätä digitaalisesti myöhemmin. Jälkikaiun poistaminen on työlästä, ja lopputulos on harvoin toivotunlainen.
Kaiku kuulostaa äkkiseltään yksinkertaiselta, sen olemus on opittu jo kauan sitten: niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Kuitenkin, kaikua lähemmin tutkimalla voi huomata, miten se nivoutuu osaksi merkittäviä kuulija- ja laulajakokemuksia.
Jouni
kuoron basso
